Roald Dahl: Kekseliäs kettu

Roald Dahlin Kekseliäs kettu taitaa olla ainoita miehen suomennettuja lastenkirjoja, joita en tullut pienenä lukeneeksi. Jos totta puhutaan, eläimet satujen päähahmoina tuntuvat minusta nykyään jo kovin kuluneilta, vaikka ne vielä kirjan ilmestymisvuonna 1970 eivät sitä olisikaan olleet. Samalla kirjastokäynnillä, jolla nappasin mukaani Muumit ja suuren tuhotulvan, päätin kuitenkin lainata myös Kekseliään ketun nopeaksi välipalalukemiseksi pääsykoekirjojen välillä.

Kekseliäs kettu kertoo kettuperheestä, joka on tottunut tulemaan toimeen isäketun kylästä varastamilla paistetuilla hanhilla, lihakyljyksillä sekä kanoilla. Varastelun kohteeksi joutuneet kolme miestä, Pösö, Pärskä ja Papu, eivät kuitenkaan katso hyvällä ketun toimia ja päättävät kostaa. Kettuperhe joutuu pakenemaan syvälle maan alle, missä he kohtaavat niin nälänhädän kuin muut kostotoimien tieltä paenneet eläimet. Onneksi isäketulla on kuitenkin suunnitelma ryökäleiden voittamiseksi.

Roald Dahl ei minun kohdallani ole vielä koskaan tuottanut suurta pettymystä, eikä niin käynyt tälläkään kertaa. Kekseliäs kettu oli kuitenkin selvästi vähemmän mielenkiintoisempi, kuin muut mieheltä lukemani teokset. Tarina on oikeastaan aika yksinkertainen, mikä on toki ymmärrettävää, sillä kyseessä on lastenkirja. Kuitenkin odotin teokselta hieman enemmän, sillä nyt tuntui, että kirja eteni ainoastaan muutaman aineksen varassa.

Taattua Dahlmaisuutta teoksesta löytyy tietenkin. Maajussit ovat hulvattoman traagisia hahmoja kummallisine ulkonäköineen ja piinttyneine tapoineen. Isäkettu puolestaan on kettujen kunkku oveluudessaan. Kirja on selvästi pienemmille lukijoille suunnattu, mutta myös vanhempi lukija löytää kirjasta varmasti merkityksiä, joita pienet eivät välttämättä vielä ymmärrä. Mäyrä esimerkiksi leveilee omenaviinin sopivan erityisen hyvin mäyrille, he juovat sitä ison lasillisen jopa neljä kertaa päivässä! Myös varastelusta ja tappamisesta puhutaan, ja eräs hännänmenetyskohta tuntui jopa minusta hieman väkivaltaiselta.

Kuten muut lukemani Dahlin lastenkirjat, on myös tämän kuvittanut mahtavasti Quentin Blake. En osaisi kuvitellakaan ketään toista kuvittamaan Dahlin kirjoja, niin hyvin teksti ja kuvat sopivat yhteen. Näin vanhemmiten ja tarkemmin tarkasteltuna kuvat näyttävät minusta vähän irvokkailta, jollain tavalla pelottaviltakin, mutta sehän toisaalta sopii Dahlin mustaan kirjoitustyyliin. En minä pienempänä valittanut, enkä valita nytkään!

Quentin Blaken kuvitusta

Vaikka teoksessa muutama raaka kohta onkin, eikä tulevaisuus välttämättä kettupesueen ja muiden eläinten selviytymisen kannalta ensin näytä valoisalta, ei kirjan yleistunnelma ole kuitenkaan masentunut tai lohduton. Kettuperhe jaksaa epäonnesta huolimatta kannustaa toisiaan ja muita eläimiä, ja osoittaa rakkauttaan vilpittömästi. Kekseliäs kettu sisältääkin nokkelia tapahtumia varustettuna suurella sydämellä ja pienellä pilkahduksella kuuluisaa mustaa huumoria. Dahlin paras tämä ei kuitenkaan missään nimessä ole.

*

Roald Dahl: Kekseliäs kettu (alkup. Fantastic Mr Fox, 1970)
Suomentanut: Panu Pekkanen
WSOY, 1999
81s.