Mikko Virtanen ei supisuomalaisesta nimestään huolimatta tunne oloaan kotoisaksi Suomessa. Ruotsiin hänen olisi pitänyt syntyä, sillä siellä kaikki on niin paljon paremmin. Ruotsalainen kansankoti, tuo lämmin syli, jossa parisuhteet voivat hyvin ja lapsista kasvaa tasapainoisia aikuisia. Mikko aloittaa kovan uurastuksen oman ruotsalaisen identiteettinsä luomiseksi. Mutta onko ruoho todella vihreämpää aidan toisella puolella?
Teoksen nimi oli se, mikä aluksi kiinnitti huomioni. Vadelmavenepakolainen on sekä varsin kuvaava että sympaattinen ja mielenkiinnon herättävä nimi. Se kertoo Mikon palavasta halusta paeta Suomesta Ruotsin kansalaiseksi, mutta toimii myös vihjeenä tarinan humoristisuudesta. Kansi ei ehkä yksinään olisi herättänyt kiinnostusta lukea kirjaa, mutta yhdessä nimen kanssa se toimii päähenkilön pakkomielteisyyden kuvaajana.
Miika Nousiainen naureskelee kirjassaan vallitseville stereotypioille. Suomalaiset ovat tökeröitä, suppisuisia tappelijoita. Ruotsalaiset puolestaan edellekävijöitä, rauhanomaisia ja pukeutuvat paremmin. Myös Virtanen itse on kärjistetty hahmo: äärimmäisen pakkomielteinen kolmekymppinen mies, joka tekee kaikkensa oman ruotsalaisuutensa vuoksi, muun muassa "lainaa" ruotsalaisten tuttaviensa avaimia viettääkseen joulun heidän tyhjässä asunnossaan.
Pidin eniten kirjan loppupuolesta, jolloin tarina tuntui heräävän kunnolla eloon. Sain valtavaa hupia Mikon alias Mikael Anderssonin toilailuista ruotsalaisen elämänsä kanssa, varsinkin hänen joutuessaan valehtelemaan olemattomasta kissastaan ja pähkinäallergiastaan.
Alkupuoli teoksesta tuntui kuitenkin matelevan. Monta sivua kuluu siihen, kun Virtasen elämän kerrotaan olevan surkeaa, koska hän ei ole syntynyt Ruotsiin, ja kuinka Ruotsissa on kaikki paremmin, koska heillä oli sentään Olof Palme ja Anna Lindh. Toisaalta tarinan rakenteen voi nähdä myös Mikon kehityksen kuvaajana: aluksi Mikossa on vielä suomalaisuutta, pahaa verta jäljellä, mutta kirjan loppupuolella ruotsalaisena miehenä kaikki sujuu sutjakammin.
Vadelmavenepakolainen oli syvällisempi ja vakavampi lukukokemus kuin olin kuvitellut. Politiikkaa on teoksessa mielestäni ehkä liikaakin, sillä itse tarina tuntuu ajoittain katoavan sen alle. Toisaalta se myös osoittaa kirjailijan naapurimaan tuntemuksen ja korostaa päähenkilön päähänpinttymää. Pieni pettymyshän tämä kaiken odotuksen jälkeen oli, mutta ei välttämättä estä minua tulevaisuudessa tarttumasta miehen muihin teoksiin.
*
Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
Otava, 2007 (kuvassa näkyvä 8. painos on ilmestynyt 2012)
270s.
Teoksen nimi oli se, mikä aluksi kiinnitti huomioni. Vadelmavenepakolainen on sekä varsin kuvaava että sympaattinen ja mielenkiinnon herättävä nimi. Se kertoo Mikon palavasta halusta paeta Suomesta Ruotsin kansalaiseksi, mutta toimii myös vihjeenä tarinan humoristisuudesta. Kansi ei ehkä yksinään olisi herättänyt kiinnostusta lukea kirjaa, mutta yhdessä nimen kanssa se toimii päähenkilön pakkomielteisyyden kuvaajana.
Miika Nousiainen naureskelee kirjassaan vallitseville stereotypioille. Suomalaiset ovat tökeröitä, suppisuisia tappelijoita. Ruotsalaiset puolestaan edellekävijöitä, rauhanomaisia ja pukeutuvat paremmin. Myös Virtanen itse on kärjistetty hahmo: äärimmäisen pakkomielteinen kolmekymppinen mies, joka tekee kaikkensa oman ruotsalaisuutensa vuoksi, muun muassa "lainaa" ruotsalaisten tuttaviensa avaimia viettääkseen joulun heidän tyhjässä asunnossaan.
Pidin eniten kirjan loppupuolesta, jolloin tarina tuntui heräävän kunnolla eloon. Sain valtavaa hupia Mikon alias Mikael Anderssonin toilailuista ruotsalaisen elämänsä kanssa, varsinkin hänen joutuessaan valehtelemaan olemattomasta kissastaan ja pähkinäallergiastaan.
Alkupuoli teoksesta tuntui kuitenkin matelevan. Monta sivua kuluu siihen, kun Virtasen elämän kerrotaan olevan surkeaa, koska hän ei ole syntynyt Ruotsiin, ja kuinka Ruotsissa on kaikki paremmin, koska heillä oli sentään Olof Palme ja Anna Lindh. Toisaalta tarinan rakenteen voi nähdä myös Mikon kehityksen kuvaajana: aluksi Mikossa on vielä suomalaisuutta, pahaa verta jäljellä, mutta kirjan loppupuolella ruotsalaisena miehenä kaikki sujuu sutjakammin.
Vadelmavenepakolainen oli syvällisempi ja vakavampi lukukokemus kuin olin kuvitellut. Politiikkaa on teoksessa mielestäni ehkä liikaakin, sillä itse tarina tuntuu ajoittain katoavan sen alle. Toisaalta se myös osoittaa kirjailijan naapurimaan tuntemuksen ja korostaa päähenkilön päähänpinttymää. Pieni pettymyshän tämä kaiken odotuksen jälkeen oli, mutta ei välttämättä estä minua tulevaisuudessa tarttumasta miehen muihin teoksiin.
*
Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
Otava, 2007 (kuvassa näkyvä 8. painos on ilmestynyt 2012)
270s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti