Juha Vuorinen: Kristian siviilipalvelusmiehenä (Kristian, osa 3)

Ette välttämättä olisi osanneet odottaa minulta arvostelua tästä kirjasta. No, enpä olisi minäkään osannut odottaa lukevani tätä kirjaa (tai kaikkia sen edeltäjiä ja siihen liittyviä kirjoja) ennen viime kesää, sitä paluumatkaa Ruisrockista, kun poikaystäväni päätti ostaa itselleen junaluettavaksi Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjan.

Ei, mitään rakkautta ensisilmäyksellä se ei todellakaan ollut. Minä lähinnä katselin poikaystävää sivusilmällä kummeksuen ja huokailin päätäni pyöritellen, kun tämä intoutui nauramaan ääneen monen monituista kertaa tuon roskakirjallisuuden perikuvaksi mielletyn kirjan parissa.

Poikaystävän loputtomien kehoitusten jälkeen päätin minäkin kerran tarttua tuohon machokirjojen huipentumaan. Ja kuinkas kävikään: ensimmäistä Juoppohullun päiväkirjaa seurasivat toinen ja kolmas, joiden jälkeen siirryin niitä sivuaviin Kristian-kirjoihin. Sillä, kuten minun täytyy vähän (eikä niin vähääkään) häpeillen myöntää, nämä kirjat saavat lukijan todella nauramaan!

Tämä kolmas ja viimeisin Kristian-sarjasta ilmestynyt teos kertoo jo aikuisuuden kynnyksellä olevasta Kristianista, hieman ylipainoisesta ja vaaleat permanenttikiharat omistavasta pojasta. Kristian, vastoin entisen isänsä Oton käskyjä, päättää valita armeijan harmaiden sijaan siviilipalveluksen, ja missä muuallakaan kuin Santahaminan varuskunnan päiväkodin lastenhoitajana! Kohta tätä lapsenomaista lastenlikkaa ovat omalla tavallaan hyökyttämässä niin hoitolasten sotilasisät, pimeän ravintolatyöpaikan työkaverit, kuin monet intohimoiset ihailijatkin.

Luettuani Vuorisen teoksia, en enää välttämättä menisi väittämään niitä suoranaisesti pelkäksi roskaksi. Kaiken sen härskiyden ja mauttomien vitsien takaa löytyy nimittäin myös voimakkaita kannanottoja. Tästä Kristian siviilipalvelusmiehenä -kirjasta voi esimerkiksi mielestäni aistia jonkinlaista vastustusta armeijaa tai sen nykyistä muotoa kohtaan. Sotilaista on tehty tahallisen aggressiivisia ja asehulluja, mikä osaksi korostaa kohtausten huumoriarvoa, osaksi saa lukijan juuri miettimään taustalla piilevää syytä moiseen.

Vuorisen hahmot ovat teosten kantava voima. Mielettömät juonenkäänteet, kuten piraatti ampumassa Kristiania mustaruutiaseella keskellä päiväkotia, ovat ilman muuta osa kirjojen kiinnostavuutta, mutta ilman persoonallisia hahmoja eivät nekään toimisi yhtä hyvin. Lempihahmokseni on noussut Juha Berg, tuo alkoholiin menevä naistennaurattaja, rääväsuu, joka tarpeen vaatiessa osaa näyttää myös pehmeämmän puolensa. Kristianin vanhemmat, varsinkin hänen isänsä Otto Pesonen, ovat lähes ainoita henkilöitä, joiden varsinaista kehitystä ei teoksista näy. Tähän kolmanteen kirjaan mennessä Ottokin on lähinnä kasvattanut vain kirosana-arsenaalinsa kokoa.

Hahmojensa erikoisen persoonallisuuden kautta Vuorinen saa myös huumorinsa toimimaan. Kristian esittää kaikista tyhmimmätkin kysymykset omalla viattomalla tavallaan, vailla minkäänlaista käsitystä ivasta, että lukijan on melkein pakko nauraa. Olipa kyse sitten Kristianin tyhmyyden ihmettelystä tai pelkästään tilannehuumorin nauttimisesta, se toimii. Minähän en nimittäin koskaan aikaisemmin ole kirjoja lukiessani nauranut ääneen!

Jos jotain kritisoimisen arvoista pitäisi Vuorisen kirjoista löytää, olisi se juuri se mistä kirjoja ennen lukemista epäilinkin: liiallinen machoilu ja härskiys. Nyrkit heiluvat tiuhaan tahtiin ja naisia vietellään minkä ehditään. Tässä uusimmassakin kirjassa Kristian viettää yhtään valehtelematta kaksi kolmasosaa sänkykamarin puolella ihailijoidensa kanssa. Pelkät kohtaukset eivät minua hetkauta, vaan se mauton tapa, jolla osa niistä on kirjoitettu. Rajansa kaikella, jopa minun mieleni avoimuudella.

Ovatko Vuorisen kirjat siis laatukirjallisuutta, vai eivät? Siitä meillä on vielä poikaystäväni kanssa pieni kiista meneillään. Minä en ole täysin valmis hyväksymään positiivista vaihtoehtoa, vaikka hän yrittääkin kumota vastalauseeni toteamalla, että eivätkö kirjat ole silloin laadukkaita, jos ne saavat ihmiset viihtymään. No, ehkä häneltä löytyy pienen pieni pointti sanoistaan...

*

Juha Vuorinen: Kristian siviilipalvelusmiehenä

Diktaattori, 2010