Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli

Pahoittelut hidastuneesta kirjoitustahdista! Tässä vihdoin uusi kirja-arvostelu:

Enkelipeli vie lukijan takaisin Tuulen varjosta tuttuun ympäristöön, 1900-luvun alkuvuosikymmenten Barcelonaan. Nuori kirjailija David Martín kamppailee yksipuolisen rakkauden, vakavan sairauden ja kirjoitusten kanssa, joita hän kokee kirjoittavansa ainoastaan rahanhimoisia kustantajiaan varten. Eräänä päivänä David törmää salaperäiseen, sudenhymyiseen mieheen, joka väittää itseään kustantajaksi, ja joka sanoo poistavansa kaikki Davidin ongelmat, jos tämä vain kirjoittaa hänelle uskonnollisen kirjan, uuden Raamatun. Epätoivoinen David suostuu ehdotukseen, mutta ei tiedä, että se saattaa hänet vielä suurempiin ongelmiin.

Jos pitää mysteeritarinoista ja hitaasta kuvauksesta kerronnassa, on Enkelipeli varmasti sopivaa luettavaa. 1900-luvun alun sumuisen, korruption ja muiden rikosten täyttämän Barcelonan esittäminen lukijalle onnistuu kirjailijalta Tuulen varjon tapaan erittäin hyvin. Mennyt aika näyttää menneeltä, mikä ei aina ole itsestäänselvyys historiaan sijoittuvissa tarinoissa.

Edeltäjänsä tasolle Enkelipeli ei miljöökuvausta lukuunottamatta yllä. On sääli verrata näitä kahta teosta koko ajan toisiinsa, mutta totta se on: Enkelipeli on kuin laimeampi versio Tuulen varjosta, niin hahmojensa kuin tarinan puolesta. Tuulen varjossa "paha poliisi" on oikeasti paha ja päästään vialla, Enkelipelissä vain hillitty yritys omaa etuaan ajavasta kieroilijasta. Ensimmäisessä osassa Carlos Ruiz Zafón jaksoi vielä kuljettaa tarinaa eteenpäin, kun taas Enkelipelissä juonen kulku laahaa pahasti, kun kirjailija kuvaa monta sataa sivua pelkästään Davidin tyhjän paperin -syndroomaa, rakkaudesta haaveilua, sekä päämäärätöntä harhailua Barcelonan kaduilla.

Minusta näyttää siltä, kuin kirjailija olisi hukannut varsinaisen punaisen lankansa jonnekin tarinan alkupuolelle. Puolet teoksesta on turhaan pitkitettyä, ja tapahtumat, joita on ensimmäiset viisisataa sivua odottanut tuleviksi, on tungettu yhdeksi ryppääksi aivan kirjan loppuun. Kuin kirjailija olisi yhtäkkiä muistanut tarinansa kohokohdat, mutta niiden esittämiselle ei ollutkaan enää tarpeeksi aikaa. Siksi Enkelipelin loppupuoli ja varsinkin tärkeät paljastukset jäivät minulle hieman epäselviksi.

Jaarittelu peittää myös ikävästi alleen kirjan vahvat teemat, joita ovat muun muassa rakkaus ja sen puute, sekä isä-poika -suhteet. Davidin äiti hylkäsi hänet pienenä, ja isä on kuollut, mistä syystä hän etsii itselleen uutta isähahmoa tutun kirjakaupan omistajasta. Myös kuolemattomuus ja siitä koituvat ongelmat, sekä tuleva maailmansota ovat kirjassa läsnä.

Vaikka olen haukkunut Enkelipeliä pitkäveteiseksi, siinä on kuitenkin jotain sellaista, mikä sai minut kaikesta negatiivisuuden tunteistani huolimatta tarttumaan siihen yhä uudelleen. Ahdistava tunnelma kantaa läpi kirjan, vaikkei se koskaan kunnolla siihen kohdistuvia odotuksia täytäkään. Teos jättää taakseen niin paljon avoimia kysymyksiä - tahallaan tai tahattomasti - että luultavasti luen sen vielä joskus uudelleen.

*

Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli (alkup. El juego del ángel, 2008)
Suomentanut: Tarja Härkönen ja Anu Partanen
Otava, 2010