Monet kirjat ovat saaneet minut pettymään, varsinkin jos olen kuullut niistä valtavasti hehkutusta etukäteen. Yksi tämmöisistä tapauksista on Stieg Larssonin Millennium-trilogian kaksi ja puoli osaa (puoli siitä syystä, että viimeistä en ole vielä saanut luettua loppuun).
Millenniumia on kehuttu nerokkaaksi dekkarisarjaksi ja Larssonia uudenlaisen, jännittävän tarinakokonaisuuden kirjoittajaksi. Harmi vain, että minä en näe kirjoissa mitään muista dekkareista poikkeavaa. Juoni on kyllä rakennettu hyvin ja kestää aukoitta ainakin kolmannen kirjan alkuun saakka. Lisbethistä on myös saatu toimiva ja hieman vinksahtanut hahmo, sellainen, jonka kuitenkin pystyy melkein vaikeuksitta kuvittelemaan oikean elämän henkilöksi.
Siihen positiivisuudet sitten loppuvatkin. Lisbeth on nimittäin tarinan ainoa kiinnostava hahmo. Mikael Blomkvist ei ole muuta kuin tavallisen dekkaripäähenkilön perikuva: vähän karski ja naisiinmenevä, lähes poikkeuksetta hieman persoonaton. Myöskään muut trilogian henkilöhahmot eivät loista persoonallisuudellaan, sillä varsinkin ensimmäisessä osassa minulla oli vaikeuksia erottaa Vangerin suvun jäsenia toisistaan.
Kuten sanoin, juoni on rakennettu Millennium-sarjassa hyvin. Uniikki tai tarpeeksi mukaansatempaava se ei kuitenkaan ole. Kirjoissa on liikaa yksityiskohtia sellaisista asioista, joiden vähempikin tarkastelu riittäisi siihen, että lukija pysyy tarinassa mukana. Larsson esimerkiksi valottaa aivan liian paljon Ruotsin turvallisuuspoliisin toimintaa, mikä ei itseäni asiaan tutustumattomana hirveästi kiinnosta, ja saa nuo kohdat tuntumaan ainoastaan tarinan turhanpäiväiseltä pitkittämiseltä. Tämä on yksi syy siihen, miksi minulta on mennyt pieni ikuisuus kolmannen kirjan lukemiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti