Top Ten Sunday: Suositut kirjailijat, joiden teoksia en ole lukenut

Kuka muistaa vielä viime vuonna blogistaniaa hallinneen Top Ten Tuesday -ilmiön? The Broke and the Bookish -blogista lähteneen villityksen ideana oli listata kerran viikossa kymmenen kirjoihin liittyvää asiaa, kuten esimerkiksi kymmenen suosikkikirjaa, kymmenen kirjaa jotka ottaisi mukaan autiolle saarelle... Itse en jostain kumman syystä lähtenyt mukaan listauksiin, vaikka muuten asioiden listaamista rakastankin.

Minun kevääni on täyteen ahdettu. Opintoja varten pitää lukea noin 40 teosta, muista tehtävistä puhumattakaan. On siis varmasti selvää, että blogia varten luettujen kirjojen määrä pysyy aika alhaisena. En kuitenkaan halua pitää taukoa kirjoittamisesta, joten ajattelin lähteä mukaan listailuun vähän myöhässä. Sunnuntaisin blogissa ilmestyykin aina ehtiessäni listauksia kirjoihin liittyen. 

Ajattelin aloittaa sarjan listaamalla suosittuja kirjailijoita, joihin olen halunnut jo pitkään tutustua, mutta en vain ole saanut tartuttua heidän teoksiinsa (tai luettua niitä loppuun). Kymmenen kirjailijaa tuli keksittyä aika helposti, eli tarkoittaakohan tämä sitä, että minun pitäisi heti kiireiden laannuttua ottaa itseäni niskasta kiinni ja tutustua uusiin kirjoittajiin?

1. Jeffrey Eugenides

Tämän kirjailijan teokset kiinnostivat minua kehujen perusteella jo ennen kuin edes tiesin mistä ne kertovat. Nyt perehdyttyäni tarkemmin teosten aiheisiin, ovat ne alkaneet kiinnostaa minua vielä enemmän. Naimapuuhia minulta löytyy TBR100-listalta, mutta sen lisäksi haluisin ehdottomasti lukea myös Middlesexin.

 2. Kurt Vonnegut

Luin joskus vuosia sitten ehkä kaksi sivua Teurastamo 5:stä, mutta en silloin tajunnut alkuunkaan teoksen hienoutta. Saatoin olla liian nuori Vonnegutin teoksille silloin, mutta ehkä ymmärtäisin niitä nyt paremmin.

3. Kazuo Ishiguro

Ishiguroonkin minun on pitänyt tutustua iät ja ajat. Jotenkin hänen teoksensa ovat kuitenkin jääneet toisen japanilaiskirjailija (vaikka Ishiguro onkin näköjään wikipedian mukaan asunut suurimman osan elämästään Britanniassa), Haruki Murakamin jalkoihin. Never Let Me Go kiinnostaa minua erityisesti.

4. Paul Auster

Paul Auster on tullut minua vastaan vuositolkulla niin kauppojen kirjahyllyissä kuin ylistävissä kirja-arvosteluissakin. Olen alkanut jo melkein valmiiksi pitää häntä lempikirjailijanani, vaikken ole lukenut häneltä ensimmäistäkään teosta. Joskus nuorempana aloitin New York -trilogian lukemisen, ja niiden muutaman sivun perusteella muistan pitäneeni kirjaa mielenkiintoisena, mutten koskaan saanut sitä loppuun ajanpuutteen vuoksi. Tämä vääryys täytyy korjata äkkiä!

5. Douglas Adams

Linnunrata-sarja kiinnostaa minua, mutta kirjan paksuus on aina ollut vähän pelottava. Olen nähnyt kirjasta tehdyn onnettoman elokuvan, mutta uskon vakaasti, että kirjan täytyy olla parempi!

6. Sofi Oksanen

Myönnän, että ennakkoluulot ovat osaksi estäneet minua tarttumasta Oksasen kirjoihin. Olen nimittäin kuvitellut niiden olevan liian vaikeatajuisia ja puuduttavia, vaikken ole koskaan edes kokeillut niiden lukemista. Onneksi TBR100-listaltani löytyy myös kaksi Oksasen teosta, joten jossain vaiheessa minun on varmaan pakko tarttua niihin.

7. Erlend Loe

Loen kirjoilla on puolestaan ollut vastakkainen vaikutus kuin Douglas Adamsin teoksella: ne ovat niin lyhyitä, etten ole uskonut niiden pystyvän tarjoamaan uskomattomia lukukokemuksia! Onneksi tekosyyni kuulostavat viimeistään tähän kirjoitettuna niin naurettavilta, että joudun luultavasti seuraavalla kirjastoreissulla lainaamaan jonkin Loen kirjan.

8. Charles Dickens

Olen nähnyt lukuisia elokuvaversioita Joulukertomuksesta, mutta minulle ei ole tullut aikaisemmin mieleenkään, että voisin myös lukea sen. Ehkä olen ajatellut, että Dickensin kirjat ovat varmasti tylsiä klassikkoja, ja valinnut aina jotain mieluisampaa lukemista. Vanha klassikkojen vastustukseni on viimeistään opiskelun myötä murtunut kokonaan, joten eiköhän Dickensinkin teosten aika koita jossain vaiheessa.

9. Neil Gaiman

Coraline-elokuva oli kauhistuttavalla tavalla vaikuttava, mistä sainkin intoa tutustua tarkemmin Gaimanin teoksiin. Sandman-sarjakuva ei kuitenkaan vaikuttanut mielenkiintoiselta muutaman sivun sitä selailtuani, mutta en toisaalta muutenkaan ole sarjakuvien ystävä.

10. Ian McEwan

Omistan miehen Sovinto-kirjan, mutta en ole ollut koskaan sopivassa mielentilassa lukeakseni sitä. Olen nähnyt kirjan elokuvaversion, enkä pitänyt siitä (johtuen suurimmaksi osaksi inhokistani Keira Knightleystä), joten myös se saattaa vaikuttaa haluttomuuteeni lukea kirjaa. Jostain syystä kuitenkin kuvittelen McEwanin tyylin olevan samanlaista kuin Michael Cunninghamin (josta taas pidän), olenkohan ollenkaan oikeassa?

Helen Fielding: Bridget Jones - Mad About the Boy

"Torstaina 19. huhtikuuta 2012

79,5 kg, alkoholiannoksia 4 (hienosti), kaloreita 2822 (mutta parempi syödä oikeaa ruokaa ravintolassa kuin juustonkannikoita ja kalapuikkoja kotona), todennäköisyys harrastaa enää ikinä seksiä tai edes haaveilla sen harrastamisesta 0"

Helen Fieldingin Bridget Jones - Mad About the Boy -teoksessa päiväkirjansa sivuilla meille esittäytyy viisikymppinen yksinhuoltajaäiti. Edellisen osan tapahtumista on kulunut kohta kaksikymmentä vuotta, mutta mikä kaikki onkaan muuttunut Bridgetin elämässä? Lapset menevät juhlimisen edelle, mutta painonhallinnan ja rakkauselämän kanssa painiskelu saa osansa myös tässä kirjassa. Vastakohtana arkipäivien hölmöille sattumuksille on suuri suru, jonka kanssa koko perhe joutuu opettelemaan elämään.

Olin muistaakseni varhaisessa teini-iässä lukiessani Bridget Jones -sarjan aikaisemmat osat. Silloin en tuntenutkaan oikeastaan mitään yhtäläisyyksiä kolmekymppiseen, alkoholin ja miesten kanssa aikaansa viettävään naiseen, vaan koin kirjojen jäävän hauskoiksi mutta etäisiksi kokemuksiksi. Toisen ja kolmannen teoksen julkaisujen välillä on ehtinyt kulua niin paljon aikaa, että olen ehtinyt varttua monia vuosia vanhemmaksi. Siksi ehkä pystyinkin tämän kolmannen osan kohdalla nauttimaan lukemisesta aiempaa enemmän.

Minua vaivasi teoksessa ainoastaan Bridgetin tietynlainen kehittymättömyys vuosien kuluessa. En nimittäin kokenut samaistuvani viisikymppiseen, vastuuntuntoiseen perheenäitiin, vaan kolmekymppiseen hölmöilijään. Bridget pitää kyllä huolta lapsistaan, mutta sotkeutuu samoihin virheisiin kuin aikaisemmissa kirjoissa. Viisikymppiseltä odottaisi jollain tavoin, että elämä ja itsetunto olisivat hallinnassa, mutta Bridget sortuu mielestäni liikaa hössöttämiseen ja hysteerisyyteen.

Teoksen kansikuva on mielestäni yksi sen parhaimmista ominaisuuksista. Kuva on yksinkertaisen kaunis, mutta samalla jollain tavalla surullinen. Se kuvaa hyvin Bridgetin varttuneempaa puolta, sekä surua, jota hän kantaa sisällään. Olisinkin toivonut sisällöltä enemmän kansikuvamaista tyyliä, osoitusta siitä, että Bridget on kasvanut myös henkisesti aikaisemmista osista.

Vaikka Bridget ei käyttäydykään kirjassa aivan odottamallani tavalla, on hän mielestäni myös hyvä esimerkki siitä, kuinka pitäisi vain nostaa pää pystyyn ja mennä eteenpäin, vaikka asiat eivät menisikään toivotulla tavalla. Bridget on lohdullinen hahmo, joka nolaa itsensä moneen kertaan, päivittelee sitä hetken, mutta jatkaa sitten elämäänsä. Kunpa voisi itsekin sanoa pystyvänsä aina samaan.

★★★★

Helen Fielding: Bridget Jones - Mad About the Boy (alkup. Bridget Jones - Mad About the Boy, 2013)

Suomentanut: Annika Eräpuro

 Otava, 2013

441s.

Kirjapainotteisia vastauksia

Jokin aika sitten kaksi blogia haastoi minut vastaamaan erilaisiin kirjakeskeisiin kysymyksiin. Kiitos paljon sekä Ompulle että Katrille, otan haasteen mielelläni vastaan!

Ompun kysymykset:

1. Jos saisit valita jonkun romaanihenkilön parhaaksi ystäväksesi, kenet valitsisit ja miksi?

Vaikkapa Isolan Kirjallisesta piiristä perunankuoripaistoksen ystäville. Olen itse aika hiljainen ja mietin tarkkaan tekojani, joten sosiaalinen ja hieman hullu Isola olisi varmasti hyvä vastapaino minulle.

2. Minkä olemassaolevan kirjan olisit halunnut kirjoittaa itse?

Mihail Šiškinin Sinun kirjeesi. Luin teoksen viime keväänä pääsykokeisiin ja vaikutuin syvästi. Moni asia jäi varmasti tuolloin ymmärtämättä, mutta siitä huolimatta kirja kosketti ja kertoi hienoin lausein minulle jotain itsestäni. Pitäisikin lukea se jossain vaiheessa uudelleen.

3. Pokkari vai kovakantinen?

Pokkari matkoilla. Muuten pidän enemmän kovakantisista, sillä ne näyttävät omaan silmääni paremmilta ja kestävät myös käyttöä pidempään.

4. Pidätkö ns. avoimista lopuista? Miksi tai miksi et?

Pidän ja en pidä. Esimerkiksi Joanne Harrisin Sinisilmä-teoksessa on avoimeksi jätetty loppu, josta en pidä. Tämä johtuu kuitenkin suurimmaksi osaksi siitä, että koko teos on yhtä sekasotkua ja kysymysmerkkiä, ja avoin loppu sekoittaa lukijaa entisestään. Jossain toisessa teoksessa avoin loppu voikin toimia.

5. Mitä pöytälaatikostasi löytyy?

Enimmäkseen kaaosta. Kyniä, vihkoja, irrallisia lappusia, kolikoita...

6. Mikä kirja olisi hyvä puheenaihe ensitreffeillä?

Muun muassa George Orwellin Vuonna 1984. Varmasti tämä riippuu myös siitä, että millaisen henkilön kanssa ollaan treffeillä. Orwellin teos sekoittaa kuitenkin monia genrejä, joten siitä syystä se voisi olla aika varma valinta.

7. Mihin kirjallisuudesta tuttuun paikkaan (todelliseen tai ei-todelliseen) haluaisit matkustaa ja miksi?

Muumilaaksoon. Haluaisin kokea muumiperheen arjen ja seikkailut.

8. Kirjoista tehdään usein elokuvia. Mistä elokuvasta tulisi tehdä kirja?

Tämä on hirveän mielenkiintoinen kysymys, mutta vaikka kuinka mietin, en keksinyt vastausta. Melkein kaikista lempielokuvistani on jo olemassa kirja.

9. Minkä kirjan suomenkielistä käännöstä odotat juuri tällä hetkellä?

Tähänkin kohtaan täytyy tunnustaa, etten oikeastaan mitään. Tulen aina vähän jäljessä uutuuskirjojen kanssa.

10. Kuvitellaan, että ihan yllättäen yksi kirja katoaisi kirjahyllystäsi. Minkä kirjan katoaminen tuntuisi ikävimmältä ja miksi?

Muun muassa Harry Potter -sarjan. Jokainen osa on koluttu teini-ikäisenä läpi nuoruuden innolla, hahmojen kanssa varttuen. Kyllähän sellainen vähän surettaisi.

Katrin kysymykset:

Mikä on kaikkien aikojen huonoin lukemasi kirja?

Twilight-sarja. Olen inhonnut myös ns. arvostetumpia teoksia, mutta yleensä niissä on ollut edes jotain merkkejä kirjailijan kirjallisista taidoista.

Mihin muiden kovasti kehumaan kirjaan olet ollut eniten pettynyt?

Stieg Larssonin Millennium-trilogiaan, Gillian Flynnin Gone Girliin sekä David Nichollsin Sinä päivänä. Odotukseni ovat saattaneet olla liian korkealla, mutta näiden kohdalla en kokenut saavani mitään uutta ja kekseliästä, mielenkiintoisista ja samaistuttavista hahmoista puhumattakaan.

Mitä kirjaa et osaa kuvitella koskaan lukevasi? Miksi?

En välttämättä sanoisi minkään kirjan kohdalla ei koskaan. Ei sitä tiedä, jos suostuisin joskus lukemaan elämäni huonoimman teoksen vaikka vain kokeilumielessä.

Mitä kirjaa uskaltaisit suositella lähes kenelle tahansa?

Orwellin Vuonna 1984 tuli mainittua jo aiemmin, mutta mainitsenpa sen vielä tässä uudelleen.

Ketkä ovat kolme lempikirjailijaasi?

Roald Dahl on oikeastaan ainoa, jota kutsun lempikirjailijakseni. Hänen lisäkseen olen pitänyt myös muun muassa Irvine Welshin, Katherine Pancolin, John Irvingin ja Tove Janssonin teoksista, mutta toisaalta näiden kohdalla luettujen teosten määrä on ollut tähän mennessä vielä liian pieni, jotta kutsuisin heitä lempikirjailijoikseni.

Mitkä ovat kolme oman kirjahyllysi rakkainta tai tärkeintä teosta?

Olisi aivan mahdotonta valita ainoastaan kolme teosta tähän. Rakkaimpia ovat ehdottomasti lapsuudesta säilyneet kuvakirjat, Harry Potter -sarja sekä Marjatta Kurenniemen Onnelin ja Annelin kootut kertomukset.

Mitä kirjaa himoitset itsellesi tällä hetkellä eniten?

Roald Dahlin lastenkirjoja sekä Stephen Kingin uusinta. Pidin muistaakseni Hohdosta aika paljon, mutta vähän epäilyttää että pääseekö jatko-osa samalle tasolle.

Millaiset aiheet tai teemat saavat sinut herkästi tarttumaan kirjaan?

Tavallisesta poikkeavat. Rakastan lisäksi kirjoja, joissa luvataan elämän- ja aistientäyteistä tarinaa pienellä jännitysnäytelmällä varustettuna. Tavalliset rakkaustarinat kiinnostavat minua harvoin.

Oletko koskaan saanut fyysisiä oireita (esimerkiksi pahoinvointia) jonkun lukemasi kirjan vuoksi?

Muistaakseni John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen -teoksen erästä kohtausta lukiessani tunsin jonkinlaista pahoinvointia, mikä oli minulle aivan uutta. Eihän teos toki mistään kevyimmästä päästä olekaan, sen verran tarkkaan siinä kuvaillaan mitä mielikuvituksellisempia väkivaltakohtauksia.

Minkä kirjan aiot lukea seuraavaksi?

Murakamin 1Q84 minulla on edelleen kesken, minkä lisäksi yöpöydällä odottaa kasa lukemattomia koulukirjoja.

Haasteeseen olisi kuulunut myös omien kysymysten keksiminen ja toisten blogien haastaminen. Itse taidan jättää sen kuitenkin tällä kertaa väliin, sillä haaste näyttää kiertäneen jo ympäri blogistanian.

Kovasti minua jäi kuitenkin mietityttämään kysymysten pohjalta muutama asia. Minä esimerkiksi koen, että voin pitää lempikirjailijanani ainoastaan kirjailijaa, jolta olen lukenut useamman teoksen. Mutta mitkä ovat teidän kriteerinne lempikirjailijoiden kohdalla? Pystyttekö kutsumaan lempikirjailijaksi henkilöä, jolta olette lukeneet ainoastaan yhden tai kaksi teosta? Entä tuleeko muille mieleen elokuvia, joista olisi hyvä kirjoittaa kirja? Näihin odotan innolla vastauksia kommenttilaatikkoon. :-)

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu

Long Islandilla asuva salaperäinen Jay Gatsby on mies, jonka menestyksekkäästä menneisyydestä huhutaan kaikenlaista. Hän järjestää kartanossaan juhlia, joihin virtaa ihmisiä aina viereisistä kaupungeista saakka. Mahtavista juhlista huolimatta kukaan ei tunnu koskaan nähneen tätä herra Gatsbyä, ja vielä harvempi voi todella väittää tuntevansa hänet.

Nick Carraway ystävystyy Gatsbyn kanssa muutettuaan hänen naapuriinsa itärannikolla. Gatsby paljastuu mieheksi, joka tietää mitä haluaa ja on valmis antamaan kaikkensa sen eteen. Se, mitä hän eniten haluaa, on Daisy Buchanan, jonka kanssa hänellä on ollut romanssi vuosia aiemmin.

Olen nähnyt Kultahatusta tehdyn uusimman elokuvaversion ennen kirjan lukemista. Kerroin jo aikaisemmin, kuinka lukukokemuksesta muodostui minulle visuaalinen elämys, elokuvan ja tekstin sekoittuessa päässäni. Mielestäni Kultahattu on muutenkin todella visuaalinen teos. Nick Carraway alustaa pitkästi tarinaa omilla mietteillään, ja pystyinkin näkemään hänet koko ajan mielessäni kertomassa elämästään itärannikolla ja ihmisistä, joita hän silloin tapasi.

Kultahattu kuvaa 20-lukua ja juhlia, joissa annettiin aina kaikkensa. Silti se kätkee taakseen paljon surullisia ihmiskohtaloita. Vaikka pidin kirjan lukemisesta, täytyy minun myöntää sen muuttuvan puolessa välissä synkäksi ja jopa raskaaksi lukea. Siinä kerrotaan ihmisistä, jotka tavoittelevat epätoivoisesti jotain, jota eivät tule koskaan saamaan. He pettävät itseään ja ihmisiä ympärillään, koska eivät pysty myöntämään olevansa vääränsä. He eivät tyydy siihen mitä heillä jo on, vaan kaipaavat koko ajan lisää viihdykettä, lisää rahaa ja lisää rakkautta.

Kirjan hahmoja kohtaan tuntee sekä inhoa että sääliä. Lukija näkee asiat vain Nickin silmien kautta, joten esitettyjen tapahtumien neutraaliudesta on vaikea sanoa. Nick esimerkiksi tuntee halveksuntaa muita ihmisiä kohtaan, mutta pitää Gatsbyä aitona. Minä puolestani tunsin enemmän sääliä Daisyä ja hänen miestään kohtaan, vaikka he käyttäytyivät pinnallisesti ja tavoittelivat hädänkin hetkellä ainoastaan omaa etuaan. Ehkä tämä johtuu siitä, että heihin pystyy samaistumaan vähän helpommin kuin pakkomielteiseen Gatsbyyn. Mies on omistanut koko elämänsä ainoastaan yhdelle päämäärälle, eikä sekään näytä vastaavan hänen odotuksiaan. Voin vain kuvitella, kuinka hukassa ihminen tuntee tuolloin olevansa.

Kultahattu on nopeasti kiihtyviä autoja, villejä juhlia ja levottomia ihmisiä. Se on mahdottoman tavoittelemista ja menneisyydessä elämistä. Teos antoi tunnelmallisen ja vaikuttavan lukukokemuksen, jonka en voi kuitenkaan sanoa olleen pelkästään nautinnollinen. Päällimmäisenä tunteena minulle jäi nimittäin mieleen sen traagisuus.

★★★★

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu (alkup. The Great Gatsby, 1925)

Suomentanut: ?

Otava, 1987

220s. 

George Orwell: Vuonna 1984

Jos George Orwellia olisi ollut uskominen, tuntemamme maailma olisi näyttänyt aivan erilaiselta 80-luvulla. Teos Vuonna 1984 esittelee meille kaikinpuolin järjestäytyneen ja kylmän Lontoon, jossa "VAPAUS ON ORJUUTTA" ja jopa poikkeavat ajatukset rangaistavia.

Kyseessä on tottakai dystopia, fiktiivinen tarina tulevaisuuden maailmasta, mutta eivät sen elementit ole kuitenkaan niin kaukana todellisuudesta kuin voisi kuvitella. Kirja ilmestyi 1949, vain joitain vuosia toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Siitä hehkuu varmasti kyseiselle ajalle ominaista pelkoa ja epävarmuutta, mutta toisaalta tarkkasilmäinen saattaa löytää yhtymäkohtia vielä nykyaikakaudeltakin.

Orwellin teos on ahdistava kuvaus yhteiskunnasta, joka on menettänyt vapautensa. Sananvapaus on tuntematon asia, kaikki mitä teet tai sanot on tarkoitettu ainoastaan Puolueen vallan vahvistamiseksi. Historiaa poistetaan ja muunnetaan, kieliä uudistetaan ja lapsia koulutetaan tunnistamaan vakoojia, jotta mikään ei tahraisi Puolueen puhdasta imagoa.

Kirjan päähenkilö, Winston Smith, on kapinallinen. Hän tuntuu olevan ainoa, joka pystyy vielä kutsumaan ajatuksiaan omikseen. Silti hän pitää yllä suojakuorta, teeskentee samanlaista ihmisrobottia kuin muut, jottei Puolueen tunnuksen, ISON VELJEN, valvovat silmät kohdistuisi häneen. Jos Puolue pääsee jäljillesi, ei sinua välttämättä muutamien minuuttien kuluttua ole enää olemassa. Tai ole koskaan ollutkaan.

Kaiken poliittisen kamppailun keskellä syntyy yllättäen myös rakkaus ja toivo paremmasta tulevaisuudesta. Winston Smith saa kirjelapun vieraalta naiselta, joka tunnustaa rakkautensa hänelle. Kohtaaminen naisen kanssa avaa Winstonille hetkeksi salaisen maailman piilossa Puolueelta ja hän alkaa tosissaan miettiä, voisiko heitä kapinallisia olla enemmänkin.

Vuonna 1984 taisi ainakin vähän järisyttää maailmaani. Orwellin kuvaus ei ole rönsyilevää, vaan pikemminkin hyvin vähäeleistä. Siitä huolimatta hän luo eheän, pikkutarkan illuusion tulevaisuuden maailmasta, jonka ihmisille pelko minuuden menettämisestä on jokapäiväistä. Minä elin hahmojen mukana lamaantuneisuuden aikaa ja sukelsin herkullisiin selostuksiin uuskielen sanoista ja korjatuista historiallisista uutisista. Siinä missä hahmot kuitenkin taantuvat vähä vähältä kohti Puolueen orjuutta, minussa heräsi vahva kritiikki tällaista maailmaa kohtaan. Se on varmasti yksi teoksen tarkoituksistakin.

Vuonna 1984 on klassikon asemansa ansainnut. Se on taidokas oman aikansa pelkoja ja tuntematonta tulevaisuutta yhdistävä kuvaus, jossa yksilö on voimaton suuren koneiston edessä. Teoksen esittämien kauhuskenaarioiden jälkeen voin hyvillä mielin iloita siitä, että olen vapaa esimerkiksi lukemaan mitä haluan.

★★★★★

George Orwell: Vuonna 1984 (alkup. Nineteen Eighty-Four, 1949)

Suomentanut: Oiva Talvitie

WSOY, 1981

340s. 

Onko elämää lukumaratonin jälkeen?

Lupasin koosteen  3. tammikuuta pitämästäni lukumaratonista jo viime viikolla, mutta kuinkas kävikään. En sentään omaa laiskuuttani tällä kertaa pitänyt suunniteltua pidempää blogitaukoa, vaan kärsin teknisistä ongelmista. Olin ottamassa kuvaa tätä postausta varten, kun kamerasta loppui akku. Ei siinä vielä tarpeeksi, sillä tajusin, että laturi sijaitsi sillä hetkellä satojen kilometrien päässä minusta. No, ei auttanut kuin siirtää postauksen julkaisua. En tiedä teistä, mutta itse olen ainakin sitä mieltä, että vaikka kirjablogeissa teksti on ymmärrettävästi pääosassa, on kuvallisia postauksia silti kivempi katsella kuin kuvattomia.

Puolentoista viikon takainen lukumaraton oli järjestyksessä toinen, johon olen osallistunut. Kesällä maratoonasin yhdessä muiden kirjabloggaajien kanssa, mutta tämänkertaisen järjestin yksin. Osasin jo vähän varautua siihen, että päivälle osuu yllättäviä asioita hoidettavaksi ja että jossain vaiheessa silmät menevät pakostakin ristiin kaikesta kirjainten tihrustamisesta. Toinen maraton onnistui kuitenkin kaikesta huolimatta paljon ensimmäistä paremmin, ja sain tavoitteenikin ylitettyä 300 sivulla.

Luin maratonin aikana yhteensä 808 sivua. Lukemiseen oli varattu 24 tuntia, mutta käytin siihen tiiviisti aikaa vain 11 tuntia ja 15 minuuttia. Luettuja sivuja kertyi noin 72 per tunti. Kesäisestä maratonista tämä erosi siinä, että pidin nyt vähemmän taukoja. Huomasin pystyväni lukemaan lähes täydellä teholla melkein kolme tuntia putkeen.

Lukemani teokset maratonin aikana:

Helen Fielding: Bridget Jones - Mad About the Boy (439 sivua)

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu (220 sivua)

Haruki Murakami: 1Q84, osat 1 ja 2 (149 sivua eteenpäin)

Mad About the Boy ja Kultahattu kiistelevät parhaimman maratonilla lukemani teoksen palkinnosta. Toisaalta ihastuin ensimmäisen rempseään huumoriin, toisaalta jälkimmäisen visuaalinen lukukokemus vaikutti vahvasti. Murakamin teos oli ainoa, jonka kanssa minulla oli hieman ongelmia. Teoksen sivumäärään nähden olen vasta alussa, mutta silti minusta tuntuu, että tarina lähtee aivan liian hitaasti liikkeelle.

Ensimmäisellä maratonilla luin yhteensä kolme teosta ja aloittelin toisia kolmea. Tällä kertaa huomasin, että on paljon mukavampi keskittyä kerrallaan yhden teoksen maailmaan, kuin lukea samaan aikaan montaa. Siksi paksut kirjat eivät taidakaan olla minun juttuni maratoneilla. Yksi asia, joka kuitenkin näitä kahta maratonia yhdistää on se, että eväät oli syöty loppuun jo ennen kuin pääsin edes kunnolla vauhtiin. :-D

Kesäisen maratonin jälkeen olisin ollut valmis lukemaan samantien vaikka toiset 501 sivua. Tällä kertaa olin kuitenkin hirvittävän väsynyt, enkä olisi millään jaksanut tarttua enää kirjoihin. Voisi melkein jopa sanoa, että tunsin itseni oikean juoksumaratonin suorittaneeksi, sen verran päätä jomotti ja vartaloa kivisti. Ainoastaan väsyneet silmät kielivät minun käyttäneen aikaani juuri lukemiseen, eikä sentään raskaaseen urheilusuoritukseen.

Luulen, ettei ajatus maratonin uusimisesta vielä joskus ole poissuljettu. Siihen taitaa kuitenkin mennä jonkin aikaa. Jätän stressaavat deadlinet kouluun ja keskityn tästä eteenpäin lukemaan kirjoja jälleen omaan tahtiini, taukojakin välillä pitäen.

Kiitos vielä kommentoijille ja kaikille maratonia seuranneille!