Sivut

lauantai 21. joulukuuta 2013

Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita


Voi Joanne Harris, mitä sinun kirjojesi kanssa pitäisi oikein tehdä? Melkein tasan vuosi sitten luin sinulta ensimmäisen teoksen, Appelsiinin tuoksun, ja rakastuin aivan täysin. Millä voimalla miljöö, maut ja hajut piirtyivät silloin mieleeni, se oli uskomatonta. Teoksen jättämässä huumassa menin ja ostin lähes kaiken muun tuotantosi, minkä käsiini vain sain. Nyt mietin kuitenkin, oliko se virhe.

Seuraavaksi tutustuin nimittäin Sinisilmään, poikaan, jonka sosiaaliset taidot tuntuivat rajoittuvan netin keskustelupalstoille. Ajankohtaisen romaanin luulisi kiinnostavan, samoin mysteereiden ja yllättävien juonenkäänteiden. Sinisilmässä juonenkäänteitä riitti kuitenkin siihen malliin, että vähempi olisi riittänyt, ja se jättikin mieleeni enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Toinen lukukokemus ei siis yltänyt lähellekään ensimmäisen tasoa.

Epäröin hieman Sinisilmän jälkeen ja pidinkin kuukausien tauon Harrisista. Tuli kuitenkin aika, jolloin tarvitsin koulun klassikoiden lomaan muutakin lukemista ja päätin tarttua Herrasmiehiin ja huijareihin. Pidin sitä melkein varmana nakkina, olihan sitä nimittäin kehuttu lempikirjaksi suunnalla jos toisella.

Herrasmiehiä ja huijareita kertoo siitä, kuinka ulkopuolisuus saa janoamaan kostoa vielä vuosien jälkeen. Tarina sijoittuu pääasiassa St. Oswald -nimisen poikakoulun ympäristöön ja sen voikin nähdä suuren roolinsa vuoksi näyttelevän yhtä pääosaa kirjassa. Toisessa pääroolissa on latinanopettaja Roy Straitley, vanhan koulukunnan mies, jolle nykypäiväiset villitykset ovat liikaa, mutta jonka ajatus kulkee korkeasta iästä huolimatta hyvin. Sitten on vielä kieron pelin alullepanija, hahmo, jonka henkilöllisyys salataan aivan viime metreille saakka. Kuka voittaa pelin, kuka pyyhkii lopulta pelilaudan puhtaaksi?

Ensimmäinen asia, joka minulle tuli lukiessa mieleen oli "voi harmi, kun tarina ei sijoitu kauemmas menneisyyteen". Minä nimittäin rakastuin hillittömästi koulun vanhaan miljööseen. Tunsin käytävien kaiun korvissani ja kirjojen tuoksun nenässäni, ja tavoitin hetkeksi jotain samaa, mitä tunsin Appelsiinin tuoksua lukiessani. Tämä on mielestäni yksi Harrisin parhaimpia puolia kirjailijana, kuvailun taito. Miljöön seesteisyyttä häiritsivät kuitenkin modernit vempeleet, ja viihdyinkin parhaiten opettaja Straitleyn seurassa latinantunneilla, joissa ei tietokoneita näkynyt.

Tarinassa on kaksi aikatasoa. On nykyaika, jossa seurataan Straitleyn itsepintaista kamppailua koulun modernisoitumista vastaan ja hänen salaperäisen vastapelaajansa arvaamattomia siirtoja sen maineen tuhoamiseksi. Toisaalta käännetään katse kymmenen vuoden taakse tapahtumiin, joille nykyajan ongelmat ovat seurausta. Takaumien kautta on mielenkiintoista tutustua tapahtumien taustoihin ja saada niille selitys, mutta niiden vuoksi tarina tuntuu myös syttyvän hitaasti. Ylipäätään kirjassa on liikaa kuvailua arkipäiväisistä tekemisistä. Itse olisin halunnut keskittyä enemmän kieroista suunnitelmista lukemiseen, mutta ne tunnutaan usein ohittavan enempiä selittelemättä.

Herrasmiehiä ja huijareita on toki sekavaa Sinisilmää hillitympi, mutta silti tunsin jääväni sen ulkopuolelle. En kokenut juuri sympatiaa hahmoja kohtaan tai nähnyt kieroilijan suuren rakkauden kohdetta hänen silminsä. Rakkaus tuntui tarinassa lähinnä hyvin naiivilta, mitä se toki osaksi olikin. Useat kieroilijan ratkaisut osoittautuivat mielestäni myös pelkurimaisesti toteutetuiksi, ilman vaaraa paljastumisesta. Tästä syystä hänen näkökulmaansa olikin välillä vastenmielistä lukea. Minulla taitaa olla pienenpieni heikkous älykkäisiin ja herrasmiesmäisiin pahiksiin (kuten Hannibal Lecter), joten Harrisin heikot hahmot tuntuvat etäisiltä, vaikka ovatkin varmasti yleisesti realistisempia.

Herrasmiehiä ja huijareita jäi minulle mieleen keskinkertaisena huijaritarinana. Kuten jo viime postauksessa mainitsin, arvasin tärkeän juonenkäänteen hyvin varhaisessa vaiheessa. Vaikka jo tämä vaikutti ikävästi lukukokemukseeni, suurin syy pettymykseen syntyi siitä, etten päässyt kaivautumaan tarinan pinnan alle. Ellei intensiivinen loppu olisi tarjoillut minulle vihdoin mielenkiintoista dialogia, paljastuksia paljastusten perään ja henkilöiden näyttäytymistä paljaimmillaan, olisi arvosteluni ollut ankarampi. Nämä auttoivat minua unohtamaan alkupuolen aiheuttaman pettymyksen lähes kokonaan.

★★★ 

Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita (alkup. Gentleman & Players, 2005)
Suomentanut: Satu Leveelahti
Otava, 2006
527s.

6 kommenttia:

  1. Hahhah, juuri sain itsekin Herrasmiehiä ja huijareita päätökseen, ja harkitsin siitä postauksen tekemistä! :D Ei tosin ollut ensimmäinen lukukerta, mutta nautinnollinen silti.

    Oon samaa mieltä siitä, että huijaritarinana se voisi olla parempikin, mutta jostain syystä tuo teos on kohonnut melko lailla suosikikseni Harrisin teoksista (Appelsiinin tuoksu on tosin myös mahtava).

    En tiedä, jokin tuossa Herrasmiehiä ja huijareita iskee. Miljöö tosiaan tekee hyvin paljon, ja kieltämättä syvemmälle historiaan sijoittuneena olisi ollut vielä mahtavampi.

    VastaaPoista
  2. Minä pidin ja pidän tästä suuresti. Kirjassa moni asia kolahdi ja minä en arvannut juonenkäänteitä, joten sain todellakin yllättyä.

    Mutta eihän kaikki kirjat ole kaikille. Harrisilta en itse ole muuta lukenut, koska niiden aiheet eivät ole tuntuneet ihan hirveän kiinnostavilta.

    VastaaPoista
  3. Harrisilta olen lukenut juuri tuon Sinislmän tässä taannoin, ja vaikka se oli luettava, minua ärsytti siinä kirjassa loppujen lopuksi aika moni asia. =D En ole siis riemusta puhkuen suunnannut muiden teoksien pariin, mutta voisin kuvitella, että kokeilen vielä jotain toista kirjaa, esim. juuri Appelsiinin tuoksua tai sitten näitä Huijareita. =D Sitten joskus... Kun ei ole parempaa tarjolla/muuta mielessä. =D

    VastaaPoista
  4. Pia: Teehän ihmeessä postaus! On mukava lukea muidenkin mielipiteitä kirjasta, vaikka emme täysin samaa mieltä olisikaan. :)

    Katri: Totta on tuo mitä sanoit, että kaikki kirjat eivät ole kaikille. Omalla kohdallani Appelsiinin tuoksu on ehdottomasti paras kirja Harrisilta, mutta ymmärrän kuitenkin myös niitä, jotka pitävät tästä teoksesta. :)

    Irene: Sinisilmä ei minun mielestäni tosiaan ole paras mahdollinen aloitus, jos Harrisia tahdot lukea. :) Toisaalta voit yllättyä iloisesti, jos vielä joskus jaksat hänen teoksiinsa tarttua ja valitset juuri jommankumman mainitsemistasi kirjoista.

    VastaaPoista
  5. Olen lukenut Herrasmiehiä ja huijareita kerran, mutta pitäisi varmaan lukea se jossain vaiheessa uudestaan, koska en muista juuri mitään kirjasta. :D

    Minäkään en pitänyt Sinisilmästä. Se ei vain kolahtanut yhtään, aivan liikaa arvoituksellisuutta ja kuka kukin oikeasti on kissa-hiiri -leikkiä. Aivan kuten kirjoitit, kysymyksiä heräsi enemmän kuin mitä sai vastauksia lukiessa.

    VastaaPoista
  6. Cilla: Sinisilmä ei tosiaan ole Harrisin parhaimmistoa. Muistan lukemisen aikoihin löytäneeni siitä hyviäkin puolia, mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän olen alkanut sitä mielessäni inhota. Ehkä sitä ymmärtäisi paremmin, jos lukisi sen toisen kerran...? Kuka tietää. :)

    VastaaPoista