Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita

Voi Joanne Harris, mitä sinun kirjojesi kanssa pitäisi oikein tehdä? Melkein tasan vuosi sitten luin sinulta ensimmäisen teoksen, Appelsiinin tuoksun, ja rakastuin aivan täysin. Millä voimalla miljöö, maut ja hajut piirtyivät silloin mieleeni, se oli uskomatonta. Teoksen jättämässä huumassa menin ja ostin lähes kaiken muun tuotantosi, minkä käsiini vain sain. Nyt mietin kuitenkin, oliko se virhe.

Seuraavaksi tutustuin nimittäin Sinisilmään, poikaan, jonka sosiaaliset taidot tuntuivat rajoittuvan netin keskustelupalstoille. Ajankohtaisen romaanin luulisi kiinnostavan, samoin mysteereiden ja yllättävien juonenkäänteiden. Sinisilmässä juonenkäänteitä riitti kuitenkin siihen malliin, että vähempi olisi riittänyt, ja se jättikin mieleeni enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Toinen lukukokemus ei siis yltänyt lähellekään ensimmäisen tasoa.

Epäröin hieman Sinisilmän jälkeen ja pidinkin kuukausien tauon Harrisista. Tuli kuitenkin aika, jolloin tarvitsin koulun klassikoiden lomaan muutakin lukemista ja päätin tarttua Herrasmiehiin ja huijareihin. Pidin sitä melkein varmana nakkina, olihan sitä nimittäin kehuttu lempikirjaksi suunnalla jos toisella.

Herrasmiehiä ja huijareita kertoo siitä, kuinka ulkopuolisuus saa janoamaan kostoa vielä vuosien jälkeen. Tarina sijoittuu pääasiassa St. Oswald -nimisen poikakoulun ympäristöön ja sen voikin nähdä suuren roolinsa vuoksi näyttelevän yhtä pääosaa kirjassa. Toisessa pääroolissa on latinanopettaja Roy Straitley, vanhan koulukunnan mies, jolle nykypäiväiset villitykset ovat liikaa, mutta jonka ajatus kulkee korkeasta iästä huolimatta hyvin. Sitten on vielä kieron pelin alullepanija, hahmo, jonka henkilöllisyys salataan aivan viime metreille saakka. Kuka voittaa pelin, kuka pyyhkii lopulta pelilaudan puhtaaksi?

Ensimmäinen asia, joka minulle tuli lukiessa mieleen oli "voi harmi, kun tarina ei sijoitu kauemmas menneisyyteen". Minä nimittäin rakastuin hillittömästi koulun vanhaan miljööseen. Tunsin käytävien kaiun korvissani ja kirjojen tuoksun nenässäni, ja tavoitin hetkeksi jotain samaa, mitä tunsin Appelsiinin tuoksua lukiessani. Tämä on mielestäni yksi Harrisin parhaimpia puolia kirjailijana, kuvailun taito. Miljöön seesteisyyttä häiritsivät kuitenkin modernit vempeleet, ja viihdyinkin parhaiten opettaja Straitleyn seurassa latinantunneilla, joissa ei tietokoneita näkynyt.

Tarinassa on kaksi aikatasoa. On nykyaika, jossa seurataan Straitleyn itsepintaista kamppailua koulun modernisoitumista vastaan ja hänen salaperäisen vastapelaajansa arvaamattomia siirtoja sen maineen tuhoamiseksi. Toisaalta käännetään katse kymmenen vuoden taakse tapahtumiin, joille nykyajan ongelmat ovat seurausta. Takaumien kautta on mielenkiintoista tutustua tapahtumien taustoihin ja saada niille selitys, mutta niiden vuoksi tarina tuntuu myös syttyvän hitaasti. Ylipäätään kirjassa on liikaa kuvailua arkipäiväisistä tekemisistä. Itse olisin halunnut keskittyä enemmän kieroista suunnitelmista lukemiseen, mutta ne tunnutaan usein ohittavan enempiä selittelemättä.

Herrasmiehiä ja huijareita on toki sekavaa Sinisilmää hillitympi, mutta silti tunsin jääväni sen ulkopuolelle. En kokenut juuri sympatiaa hahmoja kohtaan tai nähnyt kieroilijan suuren rakkauden kohdetta hänen silminsä. Rakkaus tuntui tarinassa lähinnä hyvin naiivilta, mitä se toki osaksi olikin. Useat kieroilijan ratkaisut osoittautuivat mielestäni myös pelkurimaisesti toteutetuiksi, ilman vaaraa paljastumisesta. Tästä syystä hänen näkökulmaansa olikin välillä vastenmielistä lukea. Minulla taitaa olla pienenpieni heikkous älykkäisiin ja herrasmiesmäisiin pahiksiin (kuten Hannibal Lecter), joten Harrisin heikot hahmot tuntuvat etäisiltä, vaikka ovatkin varmasti yleisesti realistisempia.

Herrasmiehiä ja huijareita jäi minulle mieleen keskinkertaisena huijaritarinana. Kuten jo viime postauksessa mainitsin, arvasin tärkeän juonenkäänteen hyvin varhaisessa vaiheessa. Vaikka jo tämä vaikutti ikävästi lukukokemukseeni, suurin syy pettymykseen syntyi siitä, etten päässyt kaivautumaan tarinan pinnan alle. Ellei intensiivinen loppu olisi tarjoillut minulle vihdoin mielenkiintoista dialogia, paljastuksia paljastusten perään ja henkilöiden näyttäytymistä paljaimmillaan, olisi arvosteluni ollut ankarampi. Nämä auttoivat minua unohtamaan alkupuolen aiheuttaman pettymyksen lähes kokonaan.

★★★ 

Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita (alkup. Gentleman & Players, 2005)

Suomentanut: Satu Leveelahti

Otava, 2006

527s.