Teena Maguire tekee kohtalokkaan virheen päättäessään eräänä yönä oikaista läheisen puiston läpi 12-vuotiaan tyttärensä kanssa. Nuori yksinhuoltajaäiti vaalennetussa tukassaan ja vähissä vaatteissaan herättää itsenäisyyspäivää juhlimassa olleen poikajoukon huomion. Pojat, naapurustosta tutut pojat, hyökkäävät Teenan ja Bethelin kimppuun, pahoinpitelevät kumpaakin ja raiskaavat Teenan. Tapauksella on todisteensa ja silminnäkijänsä, mutta kuka lopulta uskoo järkyttynyttä 12-vuotiasta lasta?
Joyce Carol Oatesin Kosto: rakkaustarina on lyhyt, muttei mikään pieni tai vaivaton teos. Oates käyttää välillä suurennettua fonttia ja törkyistä kieltä tehokeinona kuvatakseen tapahtumien voimakkaita seurauksia ja näkökulmien vaihtumista. Kirja on intensiivinen, jokainen luku on kovin lyhyt, mutta ei kuitenkaan päästä lukijaa vähällä. Raiskauksen kuvaamista ei juurikaan kaunistella, eikä uhrien tuntemuksia tai tekijöiden törkeitä ajatuksia jätetä kertomatta.
Tarina jäi mietityttämään minua pitkäksi aikaa. Kuinka voikin olla mahdollista, että vedenpitäviä todisteita, jotka tukevat silminnäkijän (vaikka tämä nuori ja järkyttynyt onkin) kertomusta, sisältävä kamala teko kääntyy oikeussalissa päälaelleen? Koska nainen on yhteisön mukaan vähän kevytkenkäinen, vihjailevasti pukeutunut ja miehille flirttaileva, hänen on selvästi täytynyt olla juonessa mukana. Kuinka nuo pojat, nuoret ja hyväkäytöksiset, olisivat voineet muka sortua sellaiseen tekoon?
Tarinalla on kuitenkin sankarinsa, John Droomor, Persianlahden nähnyt nuori poliisi, johon sota on jättänyt jälkensä. Droomorille oikeudenmukaisuuden idea on tärkein, eikä hän jää toimettomaksi, kun alkaa näyttää siltä, että yhteisön ja kieleltään nokkelan puolustusasianajajan toimesta syyllistämässä ollaankin Teenaa, eikä raiskauksen ja pahoinpitelyn suorittanutta poikajoukkoa. Droomorin teot nostavat esiin moraalisen kysymyksen siitä, onko oman käden oikeus milloinkaan sallittua?
Kosto: rakkaustarina on voimakas ja taidokkaasti kirjoitettu kirja, joka inhottaa tarinallaan loppuu saakka, mutta joka laittaa myös miettimään ihmisten ennakkoluuloja sekä käsitystä oikeasta ja väärästä. Minulla odottaisi myös Oatesin toinen kirja, Sisareni, rakkaani, lukuvuoroaan, mutta luultavasti tartun siihen vasta vähän myöhemmin, sillä en taida olla vielä hetkeen valmis samanlaiseen rankkaan lukukokemukseen.
Joyce Carol Oates: Kosto: Rakkaustarina (alkup. Rape: A Love Story, 2003)
Suomentanut: Kaijamari Sivill
Otava, 2010
152s.
Joskus mietin, olenko ainoa blogimaailmassa, johon tämä ei kolahtanut. Dromoor ei innostanut, mutta oli Kostossa hyviäkin juttuja, esim. uhrin syyllistäminen.
VastaaPoistaItse pidin kyllä tästä paljon, mutta ei tämä silti lempiteoksekseni noussut, jotain tuntui jäävän puuttumaan.
VastaaPoistaMinusta olikin mielenkiintoista lukea, kuinka paljon juuri uhrin sosiaalinen asema vaikutti ihmisten tuomitsevuuteen. Jos kyseessä olisi ollut hyvin koulutettu, siististi pukeutunut ja naimisissa oleva nainen, olisi lopputulos ollut varmasti hyvin erilainen.
Minusta tämä oli hyvä kannanotto no ensinnäkin Amerikkalaisten oikeuslaitosta kohtaan sekä sitä, miten raiskaukseen usein suhtaudutaan. Ja ihan täällä meilläkin.
VastaaPoistaVahva ja rankka kirja tämä. Itsekin haluan lukea lisää Oatesia, mutta ne kyllä vaatii vähän sulattelua, joten ihan kepeästi kirjaan ei tule tartuttua.
Totta puhut, Katri, tuosta kannanotosta. Oikeudenkäyntien lopputuloksiin tuntuvat vaikuttavan enemmän suhteet korkeampiin virkamiehiin sekä suulaat asianajajat, kuin se mikä loppujen lopuksi olisi oikein. Myös raiskauksiin läheisesti liittyvä jonkinlainen vähättely ja juuri uhrin syyllistäminen tuntuvat tosiaan olevan ikävän yleisiä kaikkialla.
VastaaPoistaEnnen lukemista kuvittelin, ettei näin pieneen kirjaan mitään kovin hirveää voi sisältyä, mutta no, olin ainakin osittain väärässä. Varsinkin raiskauskohtauksen yksityiskohtainen kertominen tuntui pahalta. Sisareni, rakkaani tulee kuitenkin ehdottomasti luettua jossain vaiheessa, odotukseni ovat melkoisen korkealla kyllä tämän jälkeen.