John Williams: Stoner

Voin kertoa rehellisesti, etten ole koskaan aiemmin blogia kirjoittaessani tuntenut yhtä suurta vaikeutta arvostella kirjaa ja antaa sille tähtiä, kuin koin John Williamsin Stonerin kanssa. Tämä aikoinaan unohdettu ja joitain vuosia sitten uudelleenlöydetty teos jätti jälkeensä niin hämmentyneitä ajatuksia, että toivottavasti osaan pukea edes osan niistä sanoiksi.

William 'Bill' Stoner on maatilan kasvatti, jolle aikuisiän kynnyksellä tarjoutuu tilaisuus lähteä yliopistoon. Alussa jokseenkin merkityksettömältä ja hajanaiselta tuntuva opintie kasvaa kuin vähän huomaamatta yhdeksi Stonerin elämän tärkeimmistä asioista, kun hän saa kirjallisuudenopettajan pestin samaiselta yliopistolta. Työn ohessa hän menee naimisiin ja saa lapsen, kokee ikäviä asioita ja hiukan iloisiakin. Koko ajan työ ja kirjallisuus ovat kuitenkin hänelle se henkireikä, johon turvautua epävarmuuden hetkellä, elämän ja avioliiton takoessa päähän.

Stoner on kuin oodi yksilölle ja tavalliselle, ehkä vähän suruviritteiselle, elämälle. Stonerin kulkema matka syntymästä kuolemaan on melko tasaista etapista seuraavaan, pieniä töyssyjä lukuun ottamatta - ja tämä tekee tarinasta realistisen. Juuri tämän vuoksi minulla olikin ongelmia kirjan arvostelussa: kuinka oikein pisteyttää itse elämää, sen merkityksellisyyksiä ja merkityksettömyyksiä?

Yleisesti ottaen kirjaa on arvostettu suuresti sosiaalisessa mediassa (kannattaa lukea esim. Lukuisan tai Ompun arvostelu), ja jopa kirjakaupan myyjä suositteli tätä lämpimästi. Itse en kuitenkaan pystynyt vaikuttumaan samalla tavalla. Tarina on todella yksinkertainen ja riisuttu, enkä minä päässyt siihen kiinni, en kokenut suuria tunteita, vaikka ajattelemisen aihetta riitti vielä hetkeksi lukemisen jälkeen. Tämä ei välttämättä kerro siitä, ettenkö lukisi ihan mielelläni myös tavallisesta, vähän tapahtumaköyhemmästä elämästä vaan pikemminkin siitä, että taidan olla runsaamman ja rönsyilevämmän kerronnan ystävä.

William Stoner on mies, joka ei omassa maailmassaan jää monelle mieleen. Hahmona hän on silti erittäin pidettävä. Pystyin samaistumaan siihen, kuinka hän välillä ikään kuin ajelehtii elämässään, antaa asioiden tapahtua omalla painollaan, eikä pyri suuresti vaikuttamaan niihin. Toisaalta passiivisen kuoren alta pystyi aistimaan lapsen ja rakastajattaren kautta myös lämpimiä ja voimakkaita tunteita.

Minä tunnistan Stonerin hienouden, sen hiljaisen ja rujon kauneuden, jota jo kansikuvakin sykkii. En kuitenkaan voi mitään sille, ettei se saanut minun sydäntäni liikahtamaan. Tähdet eivät välttämättä anna oikeutta teokselle, mutta kuvaavat omia tuntemuksiani sen lukemisesta.

Goodreads-haaste: Stoner sijoittuu kohtaan 11. A book with a one-word title.

★★★ 

John Williams: Stoner (alkup. Stoner, 1965)

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

Bazar, 2015

306s.

Celeste Ng: Everything I Never Told You

Lydia is dead. But they don't know this yet.

Näillä pysäyttävillä sanoilla alkaa Celeste Ng'n romaani Everything I Never Told You, joka keskittyy perhetragediaan ja sen syiden selvittämiseen. Leen perheen keskimmäinen lapsi ja silmäterä, Lydia, huomataan eräänä aamuna kadonneeksi ja löydetään myöhemmin henkensä menettäneenä. Alkuun kukaan ei osaa sanoa, onko kyseessä murha, itsemurha vai tapaturma. Tätä selvitellessä kirja sukeltaa menneeseen aikaan, ihan vanhempien nuoruuteen saakka, josta kumpuavat vastaukset sille, minkä vuoksi perheen nykyhetki on täyttynyt tästä epätietoisuudesta ja -toivosta, raivosta, surusta ja äärettömästä kaipuusta.

Kirja on kirjoitettu kauniisti, ehkä vähän viihdemäisemmin kuin olisin alkuun odottanut. Tästä tulikin heti mieleen Liane Moriartyn Hyvä aviomies, joka niin ikään yhdistelee keskenään kevyttä ja vähän raskaampaa tyyliä. Everything I Never Told You on toisaalta koukuttava ja viihdyttävä mysteeri, toisaalta se ottaa kantaa 1900-luvun puolivälin koviin oloihin. Perheen isä, James, on syntyperältään kiinalainen, äiti Marilyn puolestaan amerikkalainen. Tätä yhdistelmää ei katsota hyvällä, ja siitä saavat kärsiä myös heidän lapsensa. Missä ikinä ovatkaan, he erottuvat aina joukosta, eikä kukaan tunnu koskaan ymmärtävän heitä täysin. Tämän lisäksi Marilyn käy vielä omaa taisteluaan siitä, millainen elämä on naiselle soveliasta: kotiäidin rooli vai työ lääkärinä.

Perheen tilanne on mielestäni jo ennen Lydian kuolemaa ahdistava. Vanhemmat ovat joutuneet nuoruudessaan kokemaan paljon pettymyksiä ja vastustusta, eivätkä he halua samaa lapsilleen. Paineet kohdistuvat ennen kaikkea Lydiaan, jonka täytyisi äitinsä toiveiden mukaan olla loistava koulussa, kun taas isä haluaisi hänellä olevan paljon ystäviä ja sosiaalisia tapahtumia. Kun valokeila näin kohdistuu Lydiaan, jäävät kaksi muuta lasta oman onnensa nojaan. Mielestäni on aika kamalaa, kuinka vanhemmat pystyivät ohittamaan kylmästi alle kymmenenvuotiaan lapsen tarpeet tai olemaan iloitsematta vanhimman saavutuksista. Ymmärrän, etteivät vanhemmat halunneet Lydialle omansa kaltaista nuoruutta, mutta silti perheessä vallitseva tunnelma tuntui todella kieroutuneelta ja raastavalta seurata.

Kirjan näkökulma vaihtelee vähän hassusti. Ensin isä saattaa ajatella jotain, mutta jo seuraavassa virkkeessä siirrytäänkin pojan, Nathanin, tuntemuksiin. Tämä hankaloitti tarinan seuraamista. Hyvää monissa näkökulmissa on se, että jokainen perheenjäsen pääsee ääneen ja jokaisen kokemus kuultavaksi. Tästä kuitenkin seuraa se, että kaikki kirjoitetaan auki, eikä juuri mitään jätetä lukijan oman tulkinnan varaan. Itse olisinkin kaivannut hillitympää näkökulman muutosta.

Everything I Never Told You sisältää mysteerin, mutta ennen kaikkea se on tarina järkkyneistä perhesuhteista ja niiden asettamista paineista, sekä sopeutumisesta muutoshaluttomaan yhteiskuntaan. Kirjoitustapa on mielestäni välillä vähän viihdekirjamainen, mutta rivien välistä kaikuu pohjaton suru ja ajatus siitä, kuinka epäreilua elämä välillä on. Kirja tukahduttaa, mutta onneksi esittää myös pieniä toivonhippusia paremmasta tulevaisuudesta.

Goodreads-haaste pääsee taas vähän eteenpäin: Everything I Never Told You menee kohtaan 9. A book by a female author.

★★★★ 

Celeste Ng: Everything I Never Told You

 The Penguin Press, 2014

297s. 

Tammi- ja helmikuun kirjaostokset

Varsinaisia kuukausipostauksia en ole pitkiin aikoihin kirjoitellut, mutta näin maaliskuun alussa on ihan mielenkiintoista palata alkuvuoden kirjaostoksiin. Minun tulee aika harvoin ostettua kirjoja omaksi, varsinkaan normaalihintaisina, vaan tykkään käyttää enemmän kirjastoa. Ajoittain satun kuitenkin sellaiselle tuulelle, että löydän kaupoista lyhyellä aikavälillä useamman kivan teoksen. Näin kävi myös tammi- ja helmikuussa.

Emma Donoghuen Huone on ollut lukulistallani jo pitkään, mutta en vain ole koskaan saanut aikaiseksi lainata sitä kirjastosta. Tammikuussa löysin sen kuitenkin halpaan hintaan Sokoksen alennusmyynneistä. Samalla kertaa mukaan lähti Robert Galbraithin (eli J.K. Rowlingin) Käen kutsu, joka kiinnostaa lähinnä kirjoittajansa vuoksi, mutta joka toivottavasti tarjoaa myös muuten mukanaan vievän murhamysteerin.

Loput kuvassa näkyvät kirjat ovat Adlibriksestä. Olen pitkään harmitellut kaupoissa kierrellessäni sitä, että englanninkielisten kovakantisten kirjojen tarjonta on niin suppeaa. Vasta vähän aikaa sitten hoksasin tähän ratkaisuksi (kukkaroni harmiksi) nettikirjakaupat. Celeste Ng'n Everything I Never Told You sekä Paula Hawkinsin The Girl on the Train ovat kohtuullisen uusia julkaisuja, jotka tilasin mielenkiintoisten juonikuvioiden takia. Ensimmäisenä mainitun olenkin ehtinyt jo lukea, eikä se onneksi osoittautunut huonoksi valinnaksi.

Maria Semplen Missä olet, Bernadette? on itselleni vanha tuttavuus, sillä luin sen jo viime kesänä. Pidin kuitenkin kovasti kirjan rakenteesta ja sympaattisista hahmoista, enkä voinut vastustaa myöskään karkkiväreillä ilottelevaa kantta. Haruki Murakamin teokset puolestaan kiinnostavat aina, ja The Strange Library kuulosti muutenkin jännittävältä yhdistellessään tekstiä ja kuvia. Kirja on lyhyt ja nopealukuinen, mutta jätti jälkeensä hämmentyneen ja ristiriitaisen olon. Yritän kuitenkin saada jossain vaiheessa aikaiseksi edes jonkinlaisen arvostelun siitä.

Kuvasta puuttuvat lisäksi alkuvuoden viimeisimmät ostokset. Taiye Selasin Ghana Must Go'n tilasin myös Adlibriksestä ja vaikka se on tarkoitettu erästä kurssiani varten, toivon sen miellyttävän minua muutenkin. Lisäksi ostin eilen Suomalaisesta Kirjakaupasta John Williamsin Stonerin, josta on ehditty kohista blogimaailmassakin jo aika lailla.

Mitäs mieltä siellä ollaan kirjaostoksistani? Oletteko lukeneet näistä jotain?

Cheryl Strayed: Wild (kirjana ja elokuvana)

Nuoren naisen elämä suistuu raiteiltaan, kun hänen äitinsä kuolee syöpään. Avioliitto murenee käsiin, ja kuvioihin astuvat irtosuhteet ja huumeet. Kaikkein vaikeimmalla hetkellä ainoa pelastus tuntuu tulevan vaellusoppaan muodossa: Pacific Crest Trail, sinne on päästävä. Naisen nimi on Cheryl Strayed, ja Wild perustuu hänen omakohtaisiin kokemuksiinsa noin 1800 km pituisen vaellusreitin suorittamisesta.

Luen todella harvoin minkäänlaisia elämäkertoja tai muistelmia, enkä ollut Wildistakaan aluksi kovin kiinnostunut, vaikka kirjan olinkin useaan otteeseen kirjakaupoissa nähnyt. Vähän aikaa sitten kuulin kuitenkin, että kirjasta on tullut myös elokuva, ja koska elokuvan mainosjulisteet maisemineen näyttivät näin suomalaisen silmään aika eksoottisilta ja valloittavilta, kasvoi kiinnostukseni myös kirjaa kohtaan.

Ennen lukemista en tiennyt tarkkaan, mistä kirja kertoo. Vaelluksesta, kyllä, mutta sen lähtökohdista ja Cherylin henkilökohtaisista ongelmista minulla ei ollut hajuakaan. Siksi jokseenkin pitkälliset selitykset äidin sairauden vaiheista ja kuolemasta sekä avioliiton hajoamisesta tuntuivat minusta raskailta. Ymmärrän kuitenkin, että nämä on haluttu selittää tarkkaan, sillä ne ovat suuri osa matkaa. Olisin tästä huolimatta halunnut, että vaellukselle olisi lähdetty heti kirjan alussa, eivätkä nämä henkilökohtaisemmat kohdat nousseetkaan suosikeikseni.

Matkaa ei juuri kaunistella. Cheryl kokee jo heti vaelluksen alussa ongelmia, kun hänen rinkkansa on liian painava selkään nostettavaksi, eikä hän ole pakannut mukaan oikeanlaista kaasua retkikeitintä varten. Yölliset äänet pelottavat, ja reitin varrella kalistelevat kalkkarokäärmeet säikyttävät lähes kuoliaaksi. Lukiessani ihailinkin ennen kaikkea Cherylin rohkeutta ja sisua lähteä yksin tuollaiselle matkalle, jossa koettelemukset seuraavat toisiaan.

Odotin kirjalta paljon maisemien kuvausta, mutta sen suhteen sain pettyä. Cheryl kertoo kyllä jonkin verran paikoista, joiden läpi hän kulkee, mutta suurin osa kirjasta on varattu hänen henkisten ongelmiensa käsittelylle. Hän myös mainitsee, että jotkut vaellusreitin kohdat olivat niin haasteellisia, että hänen täytyi maisemien tuijottamisen sijaan keskittyä ainoastaan siihen, mihin laittaa jalkansa. Elokuvassa maisemia toki näkyy enemmän kuin kirjassa, vaikkeikaan omaan makuuni tarpeeksi, mutta päärooli on kirjan mukaisesti Cherylin elämän aiemmilla vaiheilla.

Jean-Marc Valléen ohjaama elokuva (2014) on muutenkin hyvin uskollinen kirjalle. Cherylin ajatukset kuuluvat katsojille, mikä on mielestäni parempi ratkaisu kuin se, että hän kävisi itsensä kanssa monologia ääneen kulkiessaan yksin erämaassa. Toisaalta mieluisinta olisi tietenkin se, että ajatukset näkyisivät henkilön ilmeistä ja eleistä, mutta ymmärrän, että myös sanoilla on Cherylin matkan kannalta tärkeä osa. Elämänvaiheet esitetään takaumina pitkin matkaa, kuten osaksi kirjassakin. Elokuvassa nämä vaiheet olivat kuitenkin mielestäni ajoittain sekavia, enkä usko, että olisin ymmärtänyt niitä kaikkia lukematta kirjaa ensin.

Kirja ja elokuva ovat kumpikin sen suhteen todella inspiroivia, että tekee mieli lähteä luontoon vaeltamaan. Toisaalta teosten kasvutarina puolestaan jätti minut vähän kylmäksi. Cherylin elämä toki muuttuu alun ja lopun välillä, mutta muutos on aika huomaamaton. Näytetään, kuinka hän tekee matkaansa ja pyörittelee samoja ajatuksia päässään, ja sitten yhtäkkiä ajatukset saavat aivan toisen suunnan, ja hän pystyy päästämään irti menneestä. Vaikka ehkä tämä onkin vain realistista, sillä harvoin ihmisen mieli toimii mitenkään loogisesti. Itse tosin olisin odottanut suurempaa käännekohtaa.

Johtavimmiksi teemoiksi tarinassa nousevat Cherylin kamppailu menneisyytensä kanssa ja muutoksenhalu, ja luonto toimii näille haaleana taustana. Olisin pitänyt sekä kirjasta että elokuvasta enemmän, jos luonto ja itse vaellus olisivat saaneet enemmän tilaa ja matkan kannalta jokseenkin arvottomat seikat, kuten sen aikana tavatuille miehille flirttailu, olisi jätetty pois. Oma kokemukseni tarinasta oli ok, vähän mitäänsanomaton, mutta Cherylille itselleen kirjoittaminen on varmasti ollut terapeuttista ja matka kasvattavaa.

Goodreads-haasteessa Wild sijoittuu kohtaan 26. A memoir.

★★★ 

Cheryl Strayed: Wild: From Lost to Found on the Pacific Crest Trail 

 Atlantic Books, 2012

E-kirja

338s.

Kesken jäänyt: Life After Life (Kate Atkinson)

Ei auta. Goodreadsin mukaan aloitin lukemaan Kate Atkinsonin Life After Life -teosta elokuussa, eli jo puoli vuotta sitten. Teosta, joka on saanut muut bloggaajat ihastumaan, ja joka jopa voitti viime kuussa järjestetyn Blogistanian Globalia-palkinnon. Teoksella olisi ollut siis kaikki mahdollisuudet onnistua, mutta silti en saanut sitä luettua loppuun.

Kirjan alku on oikeasti hyvä, vaikkei sekään ehkä osunut minuun niin kovasti kuin olisin toivonut. Siinä kuitenkin väreilee vielä tietynlainen jännitys ja hämmennys, kun kuvataan, kuinka pikku-Ursula ensin kuolee syntyessään ja sitten taas selviää hengissä. Kuinka hän hukkuu aaltoihin rannalla leikkiessään ja toisaalta taas ei. Kirja on täynnä uudelleensyntymisiä ja toisia mahdollisuuksia. Monet muutkin ovat kehuneet kirjailijaa siitä, kuinka hän onnistuu pitämään langat taitavasti käsissään, eikä sekoa juonenkäänteissään (katso viimeisimpien arvostelijoiden joukosta esim. Annami). Kirjailija onkin taitava, mutta minä menin lukijana sekaisin. Varsinkin kun luin kirjaa englanniksi, mikä tämän kirjan kohdalla osoittautui vääräksi valinnaksi. Jouduin useaan otteeseen kääntelemään sivuja taaksepäin ja miettimään, tunsiko Ursula tätä henkilöä nyt tässä elämässä vai ei.

Suurimmaksi ongelmaksi minulle muodostui kirjan loppupuolisko, jossa Ursula on aikuinen keskellä maailmansotaa. Minä olen aikaisemmin pitänyt paljon maailmansotien kuvauksesta, ne olivat jo koulussa yksiä mielenkiintoisimpia aiheita historian tunneilla. Ehkä olen lukenut niitä liikaa tai sitten nykyään vain on todella paljon maailmansotiin keskittyviä kuvauksia, sillä minä tylsistyin näissä kohdin. Siinä missä Ursula hahmona on lapsena mielenkiintoinen ja samaistuttava, ja hänen perheensä tutustumisen arvoinen, ei minua enää sodankäynnin yhteydessä jaksanut kiinnostaa hahmot tai se, mitä heille tapahtuu. Enkä usko, että sellaista kirjaa, jossa on yhdentekevää, mitä päähenkilölle tapahtuu, kannattaa taistella loppuun saakka. Siksi minä jätän kirjan kesken sivulle 473 (yhteensä sivuja on kirjassa 622).

Hyvää tässä kesken jäämisessä on sentään se, että pääsen Goodreads-haastetta taas vähän eteenpäin. Kirja sijoittuu kohtaan 50. A book you started but never finished.

Kate Atkinson: Life After Life

Black Swan, 2014

622s. 

Alan Bradley: Piiraan maku makea

11-vuotias Flavia de Luce rrrakastaa kemiaa ja omaa laboratoriotaan perheensä kotikartanossa Buckshawissa, Englannin maaseudulla. Kun tyttö ei ole keittelemässä myrkkyliemiä inhottavia isosiskojaan varten tai opettelemassa ulkoa uusia kaavoja, tykkää hän toimia salapoliisina. Yleensä tehtävät käsittelevät arkisia asioita, kuten sitä, kuka on mahtanut haukata palasen keittäjän vaniljapiiraasta, josta kukaan perheenjäsen ei pidä. Homma muuttuu kuitenkin vakavaksi, kun Flavia eräänä aamuna törmää kurkkumaalla kuolemaa tekevään mieheen. Kuolemaa epäillään pian murhaksi, ja lopulta jopa arkisella vaniljapiiraalla tuntuu olevan osansa jutussa.

Kirjaa suositellaan takakannessa Agatha Christien teosten sekä Viisikoiden ystäville, eivätkä suositukset juuri metsään mene. Flavia nimittäin on kuin pienoisversio Christien tunnetuimmista salapoliiseista loistavine päättelykykyineen ja ajoittain jopa liiankin itsevarmoine olemuksineen. Aikuisten keskuudessa Flavian ylenpalttinen into murhatapausta kohtaan aiheuttaa ihailun sijaan hämmästystä, ja varsinkin poliisit käskevät häntä pysymään siitä erossa, kuten tavallisen lapsen pitäisikin. Flavia ei kuitenkaan vähästä lannistu, vaan käyttää oletettua lapsenomaisuuttaan häikäilemättä hyväkseen päättäessään selvittää tapauksen ennen virkavaltaa.

Flavia on ikäisekseen hyvin itsenäinen, mutta välillä hänelläkin on hetkiä, jolloin tuntee olevansa yksin maailmassa. Hän asuttaa kartanoa isänsä ja kahden sisarensa kanssa, mutta isä on ollut etäinen rakkaan vaimonsa kuolemasta saakka, eivätkä sisaret voi sietää Flaviaa, vaan ovat iloisia hänen joutuessaan pinteeseen. Kartanoa pitävät oikeastaan pystyssä vain keittäjänä toimiva rouva Mullet, sekä Flavian isän apuri Dogger, joka on lähinnä Flavian uskottua. Ajoittain Flavian kokema yksinäisyys tuo koko tarinan ylle synkkiä pilviä, mutta tyttö itse ottaa kohtalonsa usein huumorilla.

Piiraan maku makea on nokkela ja nenäkäs teos, kuten pikkuvanha sankarittarensa itse. Perinteisenä, 1950-luvulle sijoittuvana salapoliisitarinana se ei juonellaan tuo genreensä mitään uutta, mutta vie voiton kotiin omaperäisellä päähenkilöllä ja hauskoilla, rönsyilevillä kuvauksilla. Tunnelma muuttuu varsin jännittäväksi loppua kohden, joten ihan pienimmille lukijoille en tätä lähtisi suosittelemaan, kun taas aikuiset ja teini-ikäiset varmasti viihtyvät tarinan parissa.

Kirjassa on paljon viittauksia kemiallisiin yhdistelmiin ja (ilmeisesti) brittiläisen kulttuurin suuriin nimiin, mutta minulta nämä menivät perehtymättömänä aivan ohi. Vaikka kirjasta ei oikein syvällistä tasoa löydy, toimii se viihdekirjallisuutena erinomaisesti. Ei taida olla epäilystäkään siitä, aionko lukea myös sarjan seuraavan osan, Kuolema ei ole lasten leikkiä. Vähintäänkin jo näiden kirjojen herkullisen kammottavat kansikuvat ja nimet tekevät sarjasta kokonaisuudessaan tutustumisen arvoisen.

Piiraan maku makea -kirjalla osallistun Goodreads-haasteen kohtaan 10. A mystery or thriller.

★★★★ 

Alan Bradley: Piiraan maku makea (alkup. The Sweetness at the Bottom of the Pie, 2009)

Suomentanut: Maija Paavilainen

Bazar, 2014

389s.